Olin kierrellyt maita ja mantereita etsiessäni itselleni uutta hevosta. Pariin vuoteen en ollut päässyt kipuamaan ikioman ratsun selkään, tai kärryille, en ollut saanut kuunnella tuttua hörinää aamulla tallin ovea avatessani tai saanut kuunnella kotoisaa heinän rouskutusta viimeisenä tekona illalla ennen kotiin lompsimista. Olin kuitenkin alkanut tuntea, että tähän tarvittiin muutosta. Siispä kiersin ulkomailla Venäjän itärajoja ja Amerikkoja myöten löytääkseni omakseni jonkun kutkuttavan jännittävän hevosyksilön.
Palasin kuitenkin matkoiltani kotiin tyhjin kätösin ja varautuneena siihen, ettei eteeni enää tässä elämässä kävelisi sitä ihka omaa kauraturpaa. Siksipä päädyinkin vaatimattomasti ostamaan kymmenkarsinaisen tallin, jonka ajattelin palvelevan vain yksityistallina muiden hevosille.
Mutta eksyinpä eräänä päivänä internetin ihmemaailmaan, ja siinähän se oli: Cynorian myynti-ilmoitus rauhallisesta vuonohevostammasta, jonka suvussa komeili vieläpä Ruiskukan Marjon kasvatteja! Ihastuin pikkutamma Gerdaan jo pelkän kuvan perusteella, ja huristelin kertaheitolla tammaa katsomaan. Luonnossa neitokainen osoittautui vieläkin hurmaavammaksi, ihmisrakkaaksi tapaukseksi, ja kaupat kirjoitettiin jo samana iltana.
Olin hevosenkaipuussani jo puunannut tallin tiptop-kuntoon, joten odotellessani tammalle muuttoon riittävää ikää vielä parisen viikon verran, ehdin rohmuta varustehuoneeseen aimo kasan varusteita ja tarvikkeita, alkaen ruhtinaallisesta harjapakista ja loimivalikoimasta. Päivä, jona pikkuinen Gerda sitten saapui tallille, oli sumuinen. Ajelin tamman kasvattajan luo Kleppuriin noutamaan neitokaisen omine autoineni, ja hienosti sujuneen lastauksen jälkeen tamma ilmeisesti tyytyi vain mutustelemaan heinäverkkonsa sisältöä, sen verran hiljaista kuljetuskopissa oli ajaessani maalaisteillä läpi sumusta tiheän ilman.
Perillä kotona Gerdan purkaminen autosta sujui toki ongelmitta, ja pihassa tamma katseli uteliaana ympärilleen. En tietenkään halunnut, että tamma olisi joutunut hetkeäkään yksin isossa tallissa asumaan, joten olin pyytänyt lähikartanolta lainaan Gerdan heppakaveriksi puoliveritamma Cirrin, joka nyt vastasikin tallissa pikkuheppani huhuiluhörinöihin. Pienen jaloittelukierroksen päätteksi talutin kiltisti vierellä kulkevan Gerdan talliin ja omaan karsinaansa, jossa se pääsi nautiskelemaan täydestä vesiastiasta, tursuilevasta heinäverkosta, puhtaista puruista pehmikkeenä ja porkkanalahjoituksesta ruokakipossa.
Tammojen tehdessä tuttavuutta karsinoiden välisten kaltereiden läpi, riisuin Gerdalta loimen ja kuljetussuojat, pyyhkäisin tammuskan selkää vielä harjalla karvojen suoristamiseksi (tai ehkä vain siksi, etten millään olisi malttanut vetäytyä oman uuden hevoskaverini seurasta), ja lähdin sitten tallista sammuttaen valot ja sulkien ovet perässäni. Oli aika vetäytyä yöpuulle jännittävän muuttopäivän päätteeksi.
